Joopati joo, taas olis jokunen viikko menny edellisestä purkautumisesta.

Tässä kovasti odottelen ens viikonloppua, jotta sais ukon kotia.

Raskausoireetkin jo helpotti, tai niin luulin. Sit eräs aamuyö ne alko taas, suoraan oksentamaan, samoin tänään, tosin tänään oksetti vasta päivällä. Tää on niin ihanaa..

 

Ukon kans tapeltiin ekaa kertaa sen inttiaikana eilen, puhelimessa tietenkin. Ei siinä tappelussa sinänsä mitään, se piristää välillä. Ongelmaks vaan koitu niin pirun turha aihe ja kun siihen päälle ukolla vielä loppu akku, ennen ku asiaa saatiin selvitettyä. Laturin se saa vasta maanantai-iltana kun tulevat mettäleiriltä, eli siihen asti.. Been there, done that.

 

Vietettiin sitten perjantaina tyttöjen iltaa. Minäki ekaa kertaa raskausaikana baarissa, oli pöljä olo kun kaikki tuntu mahaa kahtovan, se kun ei enää mikään järin pieni ole.

Hauskaa oli kuitenki ja ne alkoholittomat drinkit on jees.

Ilta tosin päätty sit hiukan ikävästi kun eräällä tyttökaverilla tuli pienen pieni tappelun poikanen miehensä kanssa. Tietenkin minä sitten fiksuna tyttönä sanoin kaverilleni ehkä vähän turhankin suoraan omat mielipiteeni hänen miehensä käytöksestä, tämä kun ei ole ensimmäinen kerta kun mies ei häntä kohtele kovin hyvin.

Noh, en sitten tiedä loukkaantuiko hän mulle tästä, eipä mitään ole sen jälkeen kuulunut.

Kaiken hyvän lisäksi, mulla menee ajokortti tänään vanhaksi, joten ens viikko ollaan sitten kotona. Ei koulua, ei kauppaa (lähimpään matkaa 14km) ei niin yhtikäs mitään.

Kai se täytyy sit rueta lenkkeileen noiden hurttien kans, vaikka ne joutuukin erikseen lenkittämään. Saas nähdä kuin kauan pää kestää neljän seinän sisällä...

 

Ah ja voi.. On tää elämä taas niin hirveen ihanaa..

 

Tuntuu ettei oikein mitään jaksa, siis noin niin ku fyysisesti, väsyttää vaan koko ajan eikä asiaa auta ettei öisin tahdo saada nukuttua, liekkö sitten liian tottunut siihen, että se mussukka vieressä on ja illalla iskee se paha olo.. Ihanaa tää odotus!

Nyt on sitten maattu jo synnärilläkin, joka täällä nyt sattumoisin on samassa kirran osaston ja naistentautien osaston kanssa. Vauvalla kuiten kaikki ok, itestäni en niin varma oo, ku eivät kivuille syytä löytäny. Tästä sitten seurauksena ratsastus-, kengitys- ja tallivuorokielto, raskauden loppuun asti.

Juu, toisaalta jees, lyhenee koulupäivät jne mut öööh... Miks mulla on kuitenki ikävä sinne tallivuoroon paskaa lappaamaan? Samoten inhottava kattella ku muut pääse normisti ratsastaan ja kisaamaan. Oli mullakin lupa nuihin koulun kisoihin yhellä koulun hevosella osallistua, mut se meni ton kiellon myötä.

Lueskelin tuossa yks ilta nuita kahta aiempaa kirjotusta. Tuo paska parisuhde.. Ei, en ala tuota muuttamaan tai puheitani perumaan, sillon kun tuota kirjotin, tuntu tältä. Mut nyt, eikä vaan ikävästä johtuen, vaan muutenkin, tuntuu aivan toiselta. Ukko on ihana, asiat menee niin ku menee, mutta siitä selvitään, YHDESSÄ!

Häät on edelleen suunnitelmissa ja kumpikin toista rakastaa ja rakkaudella nyt jo lasta odottaa. Nyt on tuntunut yllättävän hyvälle sanoa, että rakastan ja todella kömpiä sinne toisen kainaloon. Tuntuu hyvälle sanoa, et onneksi en lähtenyt syksyllä, onneksi en lähtenyt vähän aikaa sitten. Nyt todella tiedän rakastavani..

Mut miks kaikki täytyy opetella kantapään kautta?

Niin, nyt se sit alko, inttilesken elämä. Elämä kera koulun, vauvan odotuksen, eläinten ja kodin hoidon.

Vasta toinen päivä menossa ilman ukkoa ja nyt jo tuntuu ettei jaksa. Miksei kukaan kertonu mulle, et tää vauvan odotus vie näin paljon energiaa ja ikävä ukkoa on näin kova?

Viime yön valvoin ja itkin ja podin niin suunnatonta vatsakipua et oli jo pakko soittaa päivystykseen et voiko tää olla jotain vaarallista.

Sit taas itkin.

Yö meni sit siinä istuessa koneella ja ajatukset päässä juosten. Mitä jos en jaksa? Mitä jos jotain sattuu? Mitä jos Eetu ei pääsekkään puolella vuodella, niin kun haluais? Mitä jos, mitä jos...

Joku voi pitää tätä turhana jossitteluna, mutta mulle nää on tän hetkisen elämän isoja kysymyksiä.

Niin, ja ens viikolla olis se eka ultrakin. Jossain tuolla takaraivossa on jo hetken aikaa kytenyt et mitä jos kaikki ei olekkaan kunnossa? Mitä jos vauvalla on joku hätänä ja siks mun mahaan koskee, enkä mä pöllö sitä tajua?

Maha on mun mielestä kasvanu hurjaa tahtia, tai ainakin siltä se tuntuu ja näyttää. Saas nähdä mitä lääkäri sanoo et pitääkö nuo raskausviikot paikkansa..

Ikävä on edelleen mahdoton, ja tänäänkin on itkua väännetty. Niin koulussa kun kotonakin.. Pelkkä ajatus riittää laukasemaan kamalan itkukohtauksen..

Mä niin haluaisin Eetun kotiin.

Ekoille lomille se pääsee tän kuun lopussa. Vaikkei sinne ookkaan ku pari viikkoa aikaa, silti tuntuu ettei se kuun loppu tule ikinä. Odottavan aika on pitkä, mut inttilesken vielä pidempi!

Tänään ei oikein saa taas ajatusta kasaan, täytyy yrittää huomenna uudestaan..

 

Uusi vuosi, uudet kujeet.

Moni on kysellyt, että mitä jäi käteen viime vuodesta ja mitä uutta tulee tälle vuodelle. Noh, elukkamäärä ainakin on täysin, lukuunottamatta sitä hevosta tai ponia, jolle ei vaan juuri nyt ole rahaa eikä aikaa. Ja niin, "Kirppu", vauva, masuasukki.... Jospa se silloin elokuussa syntyisi. Eipä tuota kovin muuta osaa, halua eikä jaksa odottaa. Jotain paskaahan sieltä on tultava, ei se auta. Viimeistään sillon joulun alla, eihän perinteitä sovi rikkoa.

Mitäkö jäi käteen? Kani, paska parisuhde, jossa kuitenkin kituuttaa ihan vain pelkästään syntymättömän lapsen takia, muutama uusi tuttavuus ja pari morkkista liikaa lukuisista baarireissuista. Onpas mulla ollu taas ratkiriemukasta.

Posiitivisena asiana mainittakoon kuitenkin koulu, se on menny ihmeen hyvin..

Maanantaina olis eka neuvola. Jännittää.. Sekin kun vaan veny näin pitkälle, kun eihän tässä tuppukylässä ole terveysasema auki edes välipäivinä..

Eilen tuli taas tapeltua tuon ukon kanssa. Hermo menee kun ei menoistaan voi etukäteen ilmottaa, eli sain taas istua yksin kotona kun herra lähti kavereidensa kanssa riiulle. Ja kaks kaljaa juonu, haistakoon paskan, näki naamasta kun kotia tuli, että joku pullo on enempi menny..

Samapa tuo, en jaksa enää välittää. Pitäis vaan uskaltaa lähteä. Pitäis vaan uskaltaa yrittää yksin kahden koiran, kanin ja vauvan kans. Onneks mulla on loistava tukiverkko ympärillä.. Jos siis lähteä uskallan..

Ehkä mä vielä joku päivä..

Ja jos sillon "joku päivä" sais tämän tupakin poltonkin lopetettua, pakkohan se olis. Nyt pihalle ja sit vaikka suihkun kautta nukkumaan, väsyttää taas...