Ah ja voi.. On tää elämä taas niin hirveen ihanaa..

Tuntuu ettei oikein mitään jaksa, siis noin niin ku fyysisesti, väsyttää vaan koko ajan eikä asiaa auta ettei öisin tahdo saada nukuttua, liekkö sitten liian tottunut siihen, että se mussukka vieressä on ja illalla iskee se paha olo.. Ihanaa tää odotus!

Nyt on sitten maattu jo synnärilläkin, joka täällä nyt sattumoisin on samassa kirran osaston ja naistentautien osaston kanssa. Vauvalla kuiten kaikki ok, itestäni en niin varma oo, ku eivät kivuille syytä löytäny. Tästä sitten seurauksena ratsastus-, kengitys- ja tallivuorokielto, raskauden loppuun asti.

Juu, toisaalta jees, lyhenee koulupäivät jne mut öööh... Miks mulla on kuitenki ikävä sinne tallivuoroon paskaa lappaamaan? Samoten inhottava kattella ku muut pääse normisti ratsastaan ja kisaamaan. Oli mullakin lupa nuihin koulun kisoihin yhellä koulun hevosella osallistua, mut se meni ton kiellon myötä.

Lueskelin tuossa yks ilta nuita kahta aiempaa kirjotusta. Tuo paska parisuhde.. Ei, en ala tuota muuttamaan tai puheitani perumaan, sillon kun tuota kirjotin, tuntu tältä. Mut nyt, eikä vaan ikävästä johtuen, vaan muutenkin, tuntuu aivan toiselta. Ukko on ihana, asiat menee niin ku menee, mutta siitä selvitään, YHDESSÄ!

Häät on edelleen suunnitelmissa ja kumpikin toista rakastaa ja rakkaudella nyt jo lasta odottaa. Nyt on tuntunut yllättävän hyvälle sanoa, että rakastan ja todella kömpiä sinne toisen kainaloon. Tuntuu hyvälle sanoa, et onneksi en lähtenyt syksyllä, onneksi en lähtenyt vähän aikaa sitten. Nyt todella tiedän rakastavani..

Mut miks kaikki täytyy opetella kantapään kautta?