Niin, nyt se sit alko, inttilesken elämä. Elämä kera koulun, vauvan odotuksen, eläinten ja kodin hoidon.

Vasta toinen päivä menossa ilman ukkoa ja nyt jo tuntuu ettei jaksa. Miksei kukaan kertonu mulle, et tää vauvan odotus vie näin paljon energiaa ja ikävä ukkoa on näin kova?

Viime yön valvoin ja itkin ja podin niin suunnatonta vatsakipua et oli jo pakko soittaa päivystykseen et voiko tää olla jotain vaarallista.

Sit taas itkin.

Yö meni sit siinä istuessa koneella ja ajatukset päässä juosten. Mitä jos en jaksa? Mitä jos jotain sattuu? Mitä jos Eetu ei pääsekkään puolella vuodella, niin kun haluais? Mitä jos, mitä jos...

Joku voi pitää tätä turhana jossitteluna, mutta mulle nää on tän hetkisen elämän isoja kysymyksiä.

Niin, ja ens viikolla olis se eka ultrakin. Jossain tuolla takaraivossa on jo hetken aikaa kytenyt et mitä jos kaikki ei olekkaan kunnossa? Mitä jos vauvalla on joku hätänä ja siks mun mahaan koskee, enkä mä pöllö sitä tajua?

Maha on mun mielestä kasvanu hurjaa tahtia, tai ainakin siltä se tuntuu ja näyttää. Saas nähdä mitä lääkäri sanoo et pitääkö nuo raskausviikot paikkansa..

Ikävä on edelleen mahdoton, ja tänäänkin on itkua väännetty. Niin koulussa kun kotonakin.. Pelkkä ajatus riittää laukasemaan kamalan itkukohtauksen..

Mä niin haluaisin Eetun kotiin.

Ekoille lomille se pääsee tän kuun lopussa. Vaikkei sinne ookkaan ku pari viikkoa aikaa, silti tuntuu ettei se kuun loppu tule ikinä. Odottavan aika on pitkä, mut inttilesken vielä pidempi!

Tänään ei oikein saa taas ajatusta kasaan, täytyy yrittää huomenna uudestaan..